Oma selkäni on ensimmäisen kerran vaivannut niin että kipu on ohjannut minut kääntymään naprapaatin ja hierojan luokse useampaan otteeseen lyhyen ajan sisällä.
Mainitsin tästä tuttavapiiriläisille ja muutama ihmetteli ”et oot naprapaatti ja sulla on selkä kipeä, aika kumma juttu?”
Tuo useampaan otteeseen esiin tullut heitto on saanut miettimään kovasti sitä millaisia vaivoja saa kokea että ”uskottavuus” säilyy?
Itse olen tavannut selkäkipuisia fysioterapeutteja ja naprapaatteja. Ylipainoisia Personal Trainereita. Kipujen kanssa eläviä lääkäreitä. Masennuksesta kärsivän psykoterapeutin sekä huippu-urheilijoita, jotka ajavat itsensä omalla tekemisellä huonoon fyysiseen kuntoon.
Eikä nuo elämän tarjoamat solmut tee heistä yhtään sen huonompia. Vaan ehkäpä jopa parempia. Ajattelen ettei kukaan näistä ihmisistä kutsu sitä kipua tai kärsimystä elämäänsä. Välillä kivut ja vaivat tulevat kysymättä lupaa, ja eivät lähde napin painalluksella pois. Vaikka kuinka tietäisi miten asiat tehdään ”oikein” niin takuulappua tämän kehon tai mielen mukana ei tule. Vaikka harjoittelisi kaikkien ohjeiden mukaan, söisi juurikin mitä käsketään ja palautuisi päivän rasituksista niin siltikään täyttä kontrollia kehosta tai mielestä ei saa. Tuo kaksikko kulkee välillä epäloogisia polkuja.
Se ettemme ole kiiltokuvia omasta ammatistamme tai itsestämme ei tee meistä huonoja tai epä-päteviä. Ajattelen enneminkin että ne kivut tai kolhut joita elämä tarjoaa ovat polkuja syvemmälle ymmärrykseen. Ymmärrykseen siihen että miltä toisesta saattaa tuntua kun hän kokee samankaltaista asiaa. Uskonkin että tämäkin kipu tekee itseasiassa minusta paremman naprapaatin. Pystyn varmasti kohtamaan sen ihmisen, joka kivun tai muun vaivan kanssa tulee vastaanotolle ihan tavallisena ihmisenä. Samanlaisena kuin Sinä tai Minä.
Tervetuloa vastaanotolle.