URHEILIJOIDEN HUOLTAJAN PARADOKSI


Urheilun tiimellyksessä saattaa kohdata kipua ja vammoja. Välillä niin arkiliikkujat kuin urheilijat miettivät “onko tässä mitään järkeä”, kun minulla on vamma tai  kipua ehkäpä juurikin liikkumisen vuoksi. Olen välillä itsekin itselleni esittänyt tuon kysymyksen kun ystäväni on loukkaantunut urheilun tiimellyksessä tai urheiluvamma vaivaa asiakasta. Tällaisiin vastauksiin olen tällä hetkellä päätynyt.

Kun treenataan se tapahtuu paljolti tunteen-logiikalla. Tunteen-logiikkaan ei löydy vastauksia järjen-logiikasta. Vastauksia on turha hakea sieltä. Ne ovat kaksi erilaista tapaa kohdata asioita. Joitain asioita voi ja kannattaa järkeillä ja sitten on niitä asioita, jotka resonoi niin kovaa ettei niihin aina järkeily auta. Urheilussa on usein kyse fiiliksestä, fiiliksissä olemisesta ja omien rajojen tavoittelusta. Mennään tunteella ja saadaan samalla kokea sellaisia tunteita, joita arjessa on vaikea tavoittaa. Kyetään ylittämään omia ja muiden ajatteluun rakennettuja rajoja. Itsensä ylittäminen ja haastaminen tuo epämukavuuden kautta mielettömiä onnistumisen tunteita.  Voin kertoa että tunteiden kaikki skaalat on hienoja, upeita ja kokemisen arvoisia niin urheilussa, siinä mukana elämisessä kuin muussakin elämässä. Tiedäthän sen fiiliksen kun tunnet olevasi vahvasti ELOSSA!

Se että sulla syttyy intohimo johonkin liikkumiseen tai jopa urheiluun on mun mielestä hienoa ja jopa tavoittelemisen arvoista. On se sitten shakinpeluuta, polkujuoksua, crossfittiä tai toisen nenuun lyömistä. Urheilun kohdalla olen huomannut että se on se intohimo mikä määrää ja ihminen ei pysty sitä vastaan taistelemaan. Sellainen se meidän mieli on, kun se johonkin tuntee kovaa paloa. Siihen ei silloin auta pohdinnat onko tässä jotain järkeä tai tykkääkö kaikki tästä.  Niin on naisetkin nousseet kehään tai häkkiin ja miehet tanssineet balettia vaikka ollaan oltu sitä mieltä että sehän ole millään lailla sopivaa tai järkevää! Intohimon kuitenkin kuuluu olla jollainlailla eheyttävää ei ihmistä tuhoavaa.

Huippu-urheilussa keho on usein kovilla lajista riippumatta: F1-kuskeja on kuollut kolareissa, alppihiihtäjät rikkoo luitaan kaatuessaan, jääkiekkoilijat lyö toisiaan mailalla, taitoluistellessa voi menettää mielenterveyden ja juostessa saattaa katketa lihas tai jänne. Kysynkin onko sillä väliä millä lailla ihminen loukkaantuu urheilussa tai sen ulkopuolella? Eikö loukkaantuminen ole aina epätoivottavaa? Kyllä on ja silti niin vain välillä sattuu koska me emme elä täydellissä kehossa tai maailmassa.

Urheilussa kuitenkin sattuu koska sitä tehdään kehon- ja mielenvoimilla, joilla on tietty kestämiskynnys. Olenkin päätynyt alkuperäisen kysymyksen kohdalla siihen että kyllähän tämä paradoksaalista että sekä hoidetaan ihmisiä ja ollaan mukana siinä että heihin todennäköisesti voi sattua. Urheilua niin kuin muutakaan elämää ei kuitenkaan ole olemassa ilman hetkellistä kipua ja vammoja! Niitä ei voi erottaa toisistaan. Siksi onkin mielestäni hyvä että urheilussa ja arjessakin on mukana ihmisiä, joilla on sitten näkökanta kunnossa pysymiseen tai paranemiseen. 

Ymmärrys siitä että urheilijat ovat vahvasti intohimoisia lajiaaan kohtaan ja tykkäävät mennä vahvoilla fiiliksillä kohtaa minun näkemyksen omasta työstä. Kun tehdään, niin tehdään isolla sydämellä ja toteutetaan niitä asioita, jotka koetaan tärkeiksi. On kuitenkin hyvä että urheilijan matkassa on ihmisiä, joilla on mahdollisuus nähdä järjellä terveenä pysymisen näkökulmia silloin, kun tunteen voima on viemässä kohti loukkaantumista, rasitusvammoja tai henkisen kestävyyden rajaa. Tavallisen arkisen urheilun ei ole tarkoitus lisätä vakavia urheiluvammoja, jatkuvaa ylirasitusta tai kehon kulumista ennen aikojaan. Huippu-urheilijat ja urheilua ammmatikseen tekevät joutuvat ehkäpä tekemään kompromisseja tämän asian kanssa. Toivon sen olevan sen arvoista kunkin kohdalla. Ihmisen, jonka elanto tulee muualta kuin urheilusta kannattaa tarkasti miettiä, missä on urheillessa rajat kehon ja mielen jaksamiselle. Kehoja ja mieli ei ole kulutustavaraa, jonka voi vaihtaa uuteen halutessaan. 

Olenkin ajatellut että yksi urheilijan huoltajan tehtävä on tuoda normaaliuden rajoja niihin tilanteisiin kun meno yltyy liian kovaksi. Huipulla urheileva on kuitenkin ihan tavan ihminen, vaikka fysiologia ja psyyke olisikin treenattu kovaan kuntoon. Sen kaiken takana on kuitenkin ihminen, jolla on ihmisen rajat, vaikka niitä rajoja välillä kolkutellaankin. Välillä onkin urheilijoille vaikea paikka, kun nämä inhimillisyyden rajat tulee kohdata. Onkin hyvä että siinä hetkessä urheilijalla on mukana ihmisiä, jotka pystyy kohdata ihan juuri sellaisena kuin on. 

Ensimmäiseen kysymykseen siis vielä vastaten. Olen tässä työssä siksi että koen mielenkiintoisena auttaa silloin kun kuka tahansa ihminen on kohdannut kipua tai vamman,  on ne sitten fyysisiä tai psyykkisiä. On hienoa olla apunan silloin, kun pystyn tukemaan toimintakyvyn ylläpitämisessä tai suorituskyvyn paranemisessa. En ole koskaan ajatellut arvottaa asiakkaita enemmän tai vähemmän apua tarvitseviin, vaan kaikki on juurikin samanlaisia tavantallaajia kuin allekirjoittanut.